Tahmeaa ja tarttuu sitkeästi. Tällä tavoin varmasti moni kuvailee pihkaa. Ja onhan sitä vaikea saada pois sormista tai vaatteista. Sen tietää jokainen, joka on joskus nojannut kuuseen (tai mäntyyn) tai kantanut halkoja.
Harvemmin tulee kuitenkin ajatelleeksi, miksi pihkaa ylipäätään on olemassa. Kuusi ei tee pihkaa huvin vuoksi tai meitä ihmisiä varten, vaan itseänsä varten. Kun kuoreen tule jostain syystä vaurio, puu erittää siihen kohtaan pihkaa. Se valuu vauriokohtaan, tukkii sen ja kovettuu, sekä pitää kohdan puhtaana bakteereista, mikrobeista ja sienistä.
Pihka on siis puun oma haavaside, jonka se valmistaa itse juuri siihen kohtaan, jossa sitä tarvitaan. Kun tämän tietää, ei ole enää kovin yllättävää, että ihmiset ovat käyttäneet sitä myös omiin haavoihinsa niin kauan kuin muistetaan.
Pohjoisessa pihkasalvaa on keitetty voin tai eläinrasvan kanssa vuosisatojen ajan. Elias Lönnrot, joka 1800-luvulla toimi lääkärin työssään myös perinteisen kansanlääkinnän tallentajana, Hän kirjoitti kuusenpihkasta ja siitä valmistettavista voiteista ylistävästi haavojen ja ihovaurioiden hoitajana. Vanhaa tietoa siis, mutta onneksi ei unohdettua.
2000-luvun alussa Kolarissa työskennellyt terveyskeskuslääkäri Arno Sipponen pani merkille, että paikalliset hoitivat ihoaan itse keitetyllä pihkasalvalla, ja että se näytti toimivan. Hän vei havainnon laboratorioon, ja siitä lähtien kuusenpihkaa on tutkittu Suomessa ihan toden teolla. Vanha kansa oli jälleen kerran jonkin oikean jäljillä.
Tutustu pihkavoiteisiin täällä.
